Kyläkoulujen säilyttämistä on puolustettu, mutta päättäjät ja suunnittelijat tähtäävät metropolimaiseen yhdyskuntarakenteeseen ja suuriin kouluihin. Suunta näyttää vääjäämättömältä ja sitä puoltaa niukkuus.
Itse kyläkouluissa opettaneena sekä kansakoulunhistorian kirjoittajana tunnen haja-asutuskoulun edut ja puutteet. Etuihin kuuluu sijainti tutussa kyläyhteisössä. Kylässä "kaikki" tuntevat toisensa. Lapsi on tyyni ja rauhallinen. Kovaan maailmaan lapsi ehtii kyllä totutella jatkovaiheessa suureen kouluun kyyditettynä.
Vastoin yleistä käsitystä luotan pikkukouluopetuksen tehokkuuteen. Siitä on tutkittua näyttöäkin. Opettajan opettaessa toista vuosiluokkaa toisen on ponnisteltava hiljaisen työn parissa omatoimisesti. Se aktivoi, totuttaa ahkerointiin ja antaa uskoa omin voimin selviytymiseen. Suuren koulun yhden vuosiluokan työskentelyssä tämä puoli jää vähemmälle. Minulle ero valkeni siirryttyäni kaupunkikouluun.
Kyläkoulun puutteita on liikuntapaikkojen alkeellisuus. Piha on usein ahdas ja sisävoimistelu - ja jopa ruokailu - tapahtuu opetustilassa. Terveydenhuollon järjestely voi olla vaikeampaa kuin taajamissa. Puutteet kompensoi tuttuus ja luonnonläheisyys, jota Kirsi Salonenkin (21.7) korosti.
Vanhimpien kyläkoulujen rakennuksissa on klassisen puurakentamisen helmiä. Oppivelvollisuuden toteutusrynnäkössä (1921-36) kouluhallitus ohjeisti tarkoituksenmukaiseen vaatimattomuuteen. Sekin on kaunista. Vaikka rakennus säilytettäisiinkin, niin esim. teollisuuskäyttöön otettuna koulukartanon ilme sameutuu helposti.
Muutamista luonnonympäristöön sijoittuvista kyläkouluista tulisi tehdä eläviä museoita. Se tarkoittaisi, että koulunpito niissä jatkuisi ennallaan säilytetyssä ympäristössä. Oppilaat tulisivat omasta ja lähikylästä. Varsinaisia "ympäristökouluja" niistä ei tulisi tehdä.
Hannu Syväoja
FT Kasvatushistorioitsija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti