ONKO KYLÄKOULUN PAKKO KUOLLA?

Hannu Syväoja

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kasvatuskulttuurin tutkija

Kustannuskriisissä kiemurtelevat  kunnat lakkauttavat pieniä kouluja. Laki ei sitä estä. Kunhan koulutusvelvoite tulee hoidetuksi, opetusyksiköiden sijainnit ovat kunnan päätettävissä. Syrjäkylän koululaiset kuskataan taajaman  suureen opinahjoon. Säästöjä kertyy palkoissa, mutta kuljetuksetkin maksavat. Taksi- ja linja-autoliikenteen tilauksia ne sentään lisäävät.

Kyliä ja pieniä lähiöitä peruskouluyksikön häviäminen autioittaa. Kun kauppa on  lopetettu ja posti on jäänyt pelkäksi jakelunumeroksi, niin asukkaiden mieli käy apeaksi. Vanhemmat jännittävät, miten heidän lapsensa selviävät suuressa koulussa. Suuren koulun pihalla rehottaa pienimuotoinen rasismi. Koulukiusaajille toiselta alueelta tuleva on mainio uhri. Toki taajamissa voi tutustua urbaaniyhteiskunnan palveluihin -  tosin se jää ehkä kaupoissa maleksimiseksi. Lohdutus on sekin, että paha maailma on kohdattava ennemmin tai myöhemmin.

Kyläkouluverkko luotiin vuonna 1898 annetulla piirijakoasetuksella. Jokainen maalaiskunta jaettiin koulumatkoja ajatellen sopivan kokoisiin alueisiin. Piirijakoasetus oli maamme yhteiskuntasuunnittelun ensimmäisiä  tehotuotteita. Koulun perustamiseen asetus ei velvoittanut. Sen teki vasta 1921 säädetty oppivelvollisuuslaki.

Koulujenperustamispakko  rasitti kuntien taloutta, joten ei ihme, että varsinkin syrjäisistä kyläkouluista tuli perin vaatimattomia. Usein puuttuivat sisäliikuntatilat ja pihamaatkin jäivät ahtaiksi eikä urheilukentästä ollut tietoakaan. Näistä syistä  tällaisten kyläkoulujen lakkauttaminen on ollut aiheellista. Riesaksi kunnalle jäävät koulukiinteistöt. Muihin tarkoituksiin sopimattomina ne on ehkä pakko myydä  alihintaan. Hyvällä paikalla sijainneet kelpaavat kyllä  pikku yrityksen kiinteistöksi tai taiteilijakodiksi, järvenrantakoulu leirimajaksi..

Pienten koulujen lakkauttamisia on jarruttanut esiopetuksen  liittäminen alimpien luokkien yhteyteen. Kyläkoulu voi pelastua –  ja jopa lisätä oppilasmääräänsä - erityispainotteisella opetusohjelmallaan esim. mainostamalla itseään ”ympäristökouluna”. 

Kyläkouluilla eri puolilla maailmaa näyttää olevan yhteinen piirre: koulu on osa kylää ja kylä osa koulua. Molemmissa virtaa sama veri. Koulun lakkauttamisessa yhdistävä suoni katkaistaan. 1990-luvulta alkaen Suomessakin on virinnyt harrastusta  yhdysvaltalaislähtöiseen  yhteisökasvatuksen (community education) aatteeseen. Sen mukaan koulu sopii pienimuotoisen kyläyhteisön henkiseksi keskukseksi. Nyt kylän henki on kyläyhdistyksen varassa. Niistä monet ovatkin ostaneet lakkautetun koulun toimitalokseen.

Yhteisökasvatuksen idean mukaan oppilas oppii kansalaistaitoja olemalla kiinteässä yhteydessä lähiympäristöönsä. Myöhemmin hän pystyy käyttämään niitä laajemmassa yhteiskunnassa. Koulun tulisi hakea oppimisaiheita kylästä ja kyläläisten olisi oltava mukana koulun toiminnassa. Koulun tulisi  osallistua kyläyhteisön ongelmien ratkaisemiseen Uusi suuntautuminen edellyttää  pesäeroa ”kaikille samaa kaikkialla” –malliin, jota kontrollin karkaamisen pelossa suosittiin peruskoulun alkuaikoina uutta koulumuotoa sisään ajettaessa. . Suomessa tätä ns. palveluoppimista on tutkinut kajaanilaisprofessori Esko Kalaoja.

Suomen menestys PISA-tutkimuksessa on suosinut tehokasta tieto- ja osaamisopetusta. Yleensä suurella koululla on siihen paremmat mahdollisuudet kuin pienellä. Tuijottaminen tietopainotteisuuteen jättää kasvatuksen muut puolet vähemmälle huomiolle. Miten käy esim. lämminhenkisen sosiaalisuuden? Miten ainutlaatuisen paikallisuuden. Tässä pienet yksiköt ovat avainasemassa. Massakouluissa oppilaiden kasvatus liukuu helposti kaavamaisiin malleihin.

Entä kyläkoulun opetuksen tehokkuus? Suomalaisessa perusopetuksessa alkoi jo 1960-luvulla siirtymistä luokanopettajajärjestelmästä  aineenopettajien suosimiseen. Sen aiheutti vieraan kielen tulo kansakoulun opetusohjelmaan. Usein kielenpetusta hoitivat aineenopettajat. Jos kyläkoulun opettaja ei pystynyt opettaman englantia, autoili kiertävä opettaja määrähetkinä koululle. Myös tehokkaan matematiikan opetuksen katsottiin vaativan erikoistunutta opettajaa.. Tosin uudistunut opettajankoulutus teki luokanopettajankin valmiimmaksi uusiin haasteisiin. Myös tietotekniikan  käyttö kouluopetuksessa on tasavertaistanut erisuuruisia ja alueellisesti erilaisia kouluja.

Suomessa tavallisen haja-asutuksen vuoksi kyläkoulut ovat olleet niin pieniä, että samaan opetusryhmään on yhdistetty eri-ikäisiä oppilaita; useimmin vuosiluokkia on kaksi  tai neljä. Jo kansakoulun yhdysluokkaopetuksessa omaksuttiin samanteemaisuus, mikä reaaliaineissa tarkoitti vuorokurssisysteemiä. Siten esim. luokat 5 –6 opiskelee historiaa tai maantietoa  yhtenä  ryhmänä siten, että yhtenä vuonna luetaan kurssista puolet ja toisena toinen puoli. Välineaineissa, kuten matematiikassa,  opettaja ohjaa aktiivisesti toista opetusryhmää samalla kun toinen tekee hiljaista työtä. 

Yhdysluokkaopetuksen kokiessa viime aikoina renessanssin on kokeiltu vuosiluokasta riippumattomiakin ryhmittelyjä. Muutenkin on esiintynyt virtaus tehdä suurista ja jäykästi hallittavista massakouluista pienempiä, enemmän koulun ulkopuolelle suuntautuneita yksiköitä. Kyläkoulumallin soveltaminen sellaisenaan suureen taajamakouluun on ongelmallista, mutta ideoita se voi tarjota.

Kyläkoulun heikoin puoli on ollut vähäiset resurssit ja ympäristön vähävirikkeisyys.  Joskus jopa ”supistetuiksi”  haukuttujen yhdysluokkien opetusta on pidetty tehottomana. Tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että oppimiseroja yhdys- ja erillisluokkien kesken ei ole ilmennyt. Kokemus on osoittanut, että perinteisessä  luokkaopetusmallissa yhdysluokkaoppilaiden omatoimisuus on ollut korkeampaa tasoa kuin erillisluokassa opiskelleiden. Opettaja kun ei ole joka hetki ohjaamassa kädestä pitäen.

Sivistyspoliittiselta kannalta kyläkoulut puolustavat paikkaansa. Ne ovat tärkeitä ytimiä perusopetuksemme infrastruktuurissa.

Aamulehti 30.12.2009